SUOMALAISESTA KOKOUSKULTTUURISTA

This one is in Finnish, apologies to non-Finnish speakers!


Kulttuurialan yhdistyksen hallitustyöskentely Suomessa, mustavalkoisen opetusfilmin muodossa:



Kuvio menee yleensä niin että toiminnanjohtaja kertoo mitä tehdään ja hallitus hyväksyy sen sillä kukaan ei ole jaksanut perehtyä mihinkään tai ymmärrä riittävästi kokonaiskuvaa ja budjettia. Puheenjohtaja on paremmin perillä. Hallituksen muiden jäsenten tehtävä on täyttää suomalaisen yhdistyslainsäädännön muodollisuudet, kuten mielenosoittajat jotka muistuttavat kohteliaalla seisoskelullaan että meillä on täällä demokratia ja sananvapaus.



Puheenjohtaja saa palkintonsa näkyvämpänä asemana taidekentällä. Se konkretisoituu säätiöiden ja muiden rahan polttoa harrastavien tahojen ”dinner”-kutsuina. Hän voi halutessaan kirjoittaa kolumnin jossa todetaan että taide vastaa jopa kolmea prosenttia vientituontiBKT-höpömittarilukemasta ja me julkaisimmekin juuri tällaisen numeroiden ryydittämän selvityksen alastamme kuten olemme tehneet joka vuosi mutta huom! taidetta ei tietenkään saa mitata.



Aina on se yksi hallituksen jäsen joka pitää kokouksissa kärttyisiä monologeja lievästi asiaan liittyen. Hänet saadaan tyytyväiseksi muuttamalla joku sanamuoto toimintasuunnitelmaan, tiedotteeseen tai nettisivulle. Tosiasiassa hänelle voisi vain sanoa että minä näen ja kuulen sinut, se riittäisi.



Toisinaan pitää kuunnella myös yhdistyksen muita jäseniä. Jäsenpäivään käytetään 615 euroa, se menee cateringiin tai Woltille ja kolmen litran punaviinibokseihin. Jäseniä tulee paikalle neljä, yhdellä heistä on jäänyt toimistolle hanskat niin hoituu sekin samalla. Ruokaa jää yli, se annetaan tukityöllistetylle tupperware-boksissa kotiin vietäväksi. Sovitaan että pitääpä tehdä joku kiva proggis ja että palataan tähän syksymmällä, kaupungilta saisi varmaan tukea kun tämä voisi olla myös nuorille.



Jos on oikein epäkelpo hallitus, niin jäsenet ajavat kokouksissa omia projektejaan läpi ja ne toteutetaan yhdistyksen rahoilla ja toiminnanjohtajan ja muiden palkollisten työajalla. Tämä ei ole ydintoiminnan kannalta niin paheksuttavaa kun voisi luulla, onhan taideyhdistysten tehtävä joka tapauksessa puhaltaa valtiolta ja yksityisiltä tahoilta rahaa omille jäsenilleen. Mutta koska se kuulostaa pahalta, on katsottu parhaaksi kuluttaa 67% tuloista kaupungin keskustan kiinteistövuokriin ja henkilökuntaan. Ja ei saa sanoa tulo vaan varainhankinta tai avustus.



Toisinaan yhdistyksen pitkäaikaiset jäsenet eivät ole löytäneet elämälleen muuta tarkoitusta kuin yhdistyksen perustajajäsenyyden tai wanhan wiisaan roolilla ratsastamisen. Kaikki toiminnanjohtajat vihaavat sydämensä pohjasta vanhoja jäseniä jotka eivät tee mitään, mutta kertovat mitä pitäisi tehdä tai valittavat kaikesta. Heitä kuunnellaan koska toinen osapuoli saa yksipuolisesta keskustelusta rahallisen korvauksen.



Strategiatyö on sitä että keksitään mitä kivoja arvoja me edistettiinkään ja sitten niitä muotoillaan suuhun sopivaksi muutaman kokouksen ajan. Näissä kokouksissa on yleensä paremmat tarjoilut kuin tavallisesti.



Nämä arvot muuttuvat aina aikojen ja rahoittajien toiveiden mukaan. Tänäkin sunnuntaina jonkin pikkuruisen taideyhdistyksen hallitus pohtii miten sisällyttää ihmisoikeudet ja ilmastonmuutoksen vastustaminen toimintasuunnitelmaan, joka muilta osin sisältää kokeellisen sirkuksen yhden päivän festivaalin, seminaarivierailun pj:lle ja Karen Barad -lukupiirin.



Yksi asia ei ajan tuulien mukana heilu: Kaikkien yhdistysten tehtävä on lisätä oman alansa rahoitusosuutta sillä Suomi ei tulisi toimeen ilman taidemuotoa X. Siksi sovitaan tapaamisia ministeriöön ja vuosien työn jälkeen saadaan tuhat euroa lisää rahoitusta kun luvataan ministeriölle että hyppäämme mistä tahansa hulahula-vanteesta läpi kunhan vain osoitatte sormella sitä. Toisinaan joku voi miettiä että ehkä taidekentän tilanne on niin ankea koska me suostumme mihin tahansa jos joku mainitsee sanat rahoitusosuuden lisääminen mutta se on sellaista negatiivisuutta johon meillä ei yksinkertaisesti ole varaa. VOS jotain jotain.



Jos kaaokselle annetaan vähän enemmän tilaa eikä toimintasuunnitelmasta jakseta kovasti välittää, niin pitkin vuotta kehitetään kaikenlaisia hankkeita koska jollakin säätiöllä on haku auki mikroautoilua hyödyntäville hankkeille ja kyllähän me tavallaan ollaan myös mikroautoilijoiden asialla.



Sitten tulee uusi toiminnanjohtaja ja hallitus joka moralisoi aikaisempien kollegoiden töitä hovikelpoisin sanankääntein ja päättää siivota pöydän, sillä nämä mikroautohankkeet ovat tukkineet flown. Tehdään strategiatyötä. Ehkä palkataan halvin mahdollinen graafinen suunnittelija tekemään uusi ilme joka kommunikoi paremmin edistämistyötämme. Google Driveen tai Officeen tehdään kansio jossa lukee ulkopuolisen viestintäammattilaisen suosituksesta Benchmarks eikä kukaan uskalla kysyä että mitä se tarkoittikaan.



Erityisen tärkeää on että pj & tj kokoustavat ihan kaikkien mahdollisten sisaryhdistysten kanssa koska mikään ei ole niin suomalaista taidemaailmaa kuin se että samat ihmiset päättävät keskenään toistensa asioista objektiivisuutta, vertaisarviointia ja asiantuntijuutta performoiden. Kiinnostavampaa kuin taide on taiteen edistäminen ja edustaminen, siitä tulee olo että me ollaan kuulkaa ammattilaisia jotka arvonsa ansaitsevat. Silloin ei myöskään tarvitse miettiä koskettaako tämä edistämämme taide sielujamme vai ei, pakkohan sen on olla arvokasta kun sitä niin edistetään.



Jos ry-larppaus on päätetty viedä ns mestaritasolle, niin hallitus asettaa erilaisia työryhmiä. Kaikkien helpoin tapa päättää jokin asia on perustaa työryhmä tai valiokunta, joka esittelee ideansa hallitukselle joka taas haluaa kahvinousuissaan puuttua asiaan. Sitten tätä esittelyä ja selvitystä ja kommentointia voidaan jatkaa niin kauan kuin roolipeli maistuu. Useimmille se maittaa 1-2 hallituskautta sillä elämä on lopulta kovin lyhyt.



Tärkeintä on että aikuisille taiteilijoille järjestetään jokin toimistotyön ja siten normaalin elämän mieleen tuova tila johon kokoontua töiden jälkeen jotteivät he koko ajan pyörisi ylihintaisilla studioillaan miettimässä että miksi minä valitsin taidealan.



Yhdistysten keskeinen tehtävä onkin estää hallituksen jäsenten sosiaalista syrjäytymistä omasta viiteryhmästään. Aikuiset eivät voi sanoa ääneen että haluan olla ihmisten seurassa ja kaipaan hyväksyntää enkä oikein muutenkaan tiedä onko tekemisissäni mitään järkeä. Siksi on päätetty perustaa yhdistyksiä (ja työpaikkoja) jotta näistä tunteista ei koskaan tarvitsisi puhua suoraan. On aina helpompaa asettaa työryhmä kuin kysyä läheiseltään että haluaisitko viettää kanssani aikaa.

Back At The Desk, 2018, digital image

Kirjoittaja on toiminut useissa hallituksissa sekä työskennellyt toiminnanjohtajana. Hän istuu parhaillaan Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton ja Suomen valo-, ääni- ja videosuunnittelijoiden hallituksissa ja pitää toisinaan kärttyisiä monologeja saadakseen huomiota.